”Räjähdin taas lapselleni, vaikka juuri eilen lupasin että huomenna en menetä malttiani, että tsemppaan. Jatkuva saavutettavissa oleminen, toisiaan seuraavat haastavat tilanteet ajavat hulluuden partaalle. Tuntuu että ihan kaikki on liikaa, enkä silti pääse mihinkään pakoon, on vain pakko jaksaa. Tunti kerrallaan, minuutti kerrallaan.”

”Vertailen meitä jatkuvasti toisiin, murehdin miksi kukaan ei ymmärrä, auta ja tue, ja samalla varastan onneamme tekemällä näin.”

”Olin vuosia etsinyt keinoja, joilla helpottaa lapseni kuormitusta ja perheemme haastavia olosuhteita. Olin yöt läpeensä kolunnut netin sopukoita, lukenut temperamenteista, psykologiasta, aivotieteistä ja autismikirjosta, istunut hoitopalavereissa selittämässä perheemme haasteita. Olin vuosia tukenut lastani eri tavoin, mutta silti tuntui etten ollut saanut aikaiseksi mitään”

Pohdin pitkään, mitä voisin tehdä tälle jäätävälle riittämättömyyden tunteelle voisi tehdä. Halusin siitä eroon, koska tiedostin että se syö ihan turhaan voimiani ja on pois myös lapseltani. 

Uuvuin, koska en osannut olla myötätuntoinen itselleni.

En nähnyt, että tein kaiken voitavani. Menin pitkään pimeässä ilman valoja, ennen kuin yksi ammattilainen sanoi minulle kerran: ”Muista, sinä et valinnut tätä elämää etkä perheesi haasteita”.

Tämän lauseen saattelemani lähdin tietoisesti harjoittelemaan myötätuntoisempaa asennoitumista itseäni kohtaan:

Nyt osaan jo sanoa itselleni: On ihan ok väsyä ja uupua tässä kuormassa, mitä elämä on pitkään ollut. Kuka tahansa uupuisi.  Sen sijaan, että pistän itseni ”juoksemaan kovempaa” & puskemaan enemmän, sallin itseni väsyä. 

Kun olen poissa kotoa, vaikka tiedän että siellä tarvittaisiin molempia vanhempia, sanon itselleni:  ”Minäkin ansaitsen itselleni asioita, joista tulee hyvä olo”. 

Haastavan päivän jälkeen,  jolloin lapsi on raivonnut ja jolloin itsekin olen menettänyt malttini, sisäinen ääneni herkästi sanoo: ”Sinun olisi pitänyt olla hermostumatta, taas sinä lähdit mukaan sotaan, sanoit pahasti.” Myötätuntoinen ääni minussa sanoo: ”Kukaan meistä ei ole robotti. Tänään on nyt näin, huomenna sitten toisin”.

Muun muassa tämän olen tähän mennessä oppinut itsemyötätunnosta:

  • Ensin tarvitaan myötätuntoa itseä kohtaan, ennen kuin sitä riittää annettavaksi myös muille. Ongelmatilanteissa, jollaisia tulee erityislapsiperheessä vastaan ihan joka päivänä, unohdamme hoitaa omia haavojamme ja kun olemme liiaksi kiinni omassa pahassa olossa, emme onnistu kuulemaan apua kaipaavan lapsen oloa. 
  • Kyse on siitä, että lopettaa itsensä arvioinnin ja arvostelun ja luokittelun. 
  • Itsemyötätunnon turvin pystyy ottamaan haastavatkin tunteet vastaan. Ja ottamalla tunteet vastaan onnistuu lopulta välttämään pelon, kielteisyyden ja eristäytymisen joka estää elämästä. 

Emme valinneet niitä haasteita, joita päivämme tuovat tullessaan. Mutta voimme aina valita suhtautua myötätuntoisesti itseemme kaiken sen äärellä, mitä elämässämme on meneillään.

Riikka

 

 

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *