Kasvoin erityisvanhemmuuteen pikavauhtia. Opin sekä nöyryyttä että soturin asenteen. Lapsi on opettajani. Hän on kiitollinen saamastaan avusta ja kertoo sen usein.

 

Hän ei juuri itkenyt vauvana, vaan tutustui maailmaan tyynenä ja uteliaana. Kun aistit aukesivat enemmän, alkoi kärsimättömyys. Kaikki oli hyvin, kun sai istua rattaissa menosuuntaan. Actionia piti olla. Hän lähti juoksemaan kymmenkuisena, eikä vauhti hiipunut muutamaan vuoteen.

Leikki-iässä aavistin, että jotain on. Hän oli ylivilkas. Sisätiloissa ei ollut mukava olla. Osasimme toimia oikein vaistomaisesti: ei vaarallisille kalliosaarimökeille, vaan tuntien metsälenkeille joilla sai purkaa energiaa ja oppia sienilajit sekä ulkoilemaan räntäsateessa.

Sain kehuja kun jaksan ulkoiluttaa lasta. Olisiko minulla ollut vaihtoehtoja? Päiväkodissa sujui aina hyvin – ketäpä reippaasti ulkoileva ja hyperfokuksessa legoilla rakentava lapsi häiritsisikään. Koulun alkaessa helpotti väliaikaisesti. Silti minulle jäi tunne, jokin vaisto, että tällä lapsella on aivot vähän eri asennossa.

Vaadin diagnoosit, lääkkeet ja tuen vasta lähempänä murrosikää, kun koulun vaatimukset kasvoivat ja koulunkäynti tuli mahdottomaksi. Hän on ”twice exceptional”: lahjakas ja tarvitsee tukea. Se oli koululle lähes käsittämätön yhtälö, ja hänet leimattiinkin hankalaksi. Lasta käskettiin skarpata – käsketäänkö diabeetikon skarpata jotta saa verensokerit pysymään paremmin? Oikeasti hän teki kaikkensa, kuormittui voimakkaasti, oli aistit auki, herkkä ja ahdistunut vaikka saattoi vaikuttaa rehvakkaalta ja ylimieliseltä, kun keskittyminen oli herpaantunut. Hän oli voimakastahtoinen ja rohkea, asettui aina kiusattujen puolelle, mutta oli samalla herkkä ja haavoittuvainen. Tämä lapsi ei saanut stipendejä eikä patsaita, mutta meni väliin, kun toista lasta kiusattiin, ja sai kirjeen ja lahjan kiusatun lapsen äidiltä.

Kasvoin erityisvanhemmuuteen pikavauhtia. Opin sekä nöyryyttä että soturin asenteen. Lapsi on opettajani. Hän on kiitollinen saamastaan avusta ja kertoo sen usein. Kävin nopeasti läpi kaikki tunteet: vihan maailmaa kohtaan siitä epäoikeudenmukaisuudesta, jolla meitä oli kohdeltu, surun, järkytyksen, huolen ja helpotuksen. Koen lapsestani suurta iloa joka päivä.

Onneksi ihmiskuvaani ei ole koskaan kuulunut suorittaminen. Riittää että on hengissä, että on. Ja mikä hienointa: nyt vieläpä hyvin, levollisin mielin. Buddhalaisuudessa ajatuksena on tulla viisaammaksi, ystävällisemmiksi ja rauhanomaisemmaksi ihmiseksi. Siinä on meille tavoitetta kerrakseen.

Tuokiokuvia matkan varrelta: naurahdan kun kuulen jonkun valittavan kaupungilla kuinka raskasta on kuskata lapsia harrastuksiin. Kunpa minulle olisi tämä suotu, olisin ollut siinä hyvä! Sen sijaan minä romahdan eteisen lattialle itkemään, kun en saa lasta lähteämään terapiaan. Opin joustavan mielen: tajusin, ettei vain ollut sen aika, lapsi tiesi paremmin. Kun kuulin ammattilaisen suusta, että tämän nuoren itsenäistyminen tulee olemaan erilaista, järkytyin. Vaikka hän oli aina ollut niin taitava! Itkin nurkan takana, ja kokosin itseni tukemaan häntä.

Surin hänen ystävyyssuhteitaan, koska itselleni ystävyys ja jakaminen ovat aina tärkeitä. Lopulta tajusin, ettei hän tunne itseään yksinäiseksi. Hän ei ole sosiaalinen, paitsi online, jota voi säädellä ja jossa on samanhenkisiä ympäri maailmaa.

Hän elää vähemmistönä enemmistön maailmassa, eikä se ole ikinä helppoa.

Minä taistelen ja teen kaikkeni ja yritän samalla opettaa häntä ajamaan itse asioitaan. Välillä jopa päästän vähän irti. Silloin asiat voivatkin alkaa sujua. Tämä on maraton, jossa joutuu välillä spurttaamaan. Olen joutunut oppimaan olemaan stressaamatta – kantapään kautta, vertaistuen avulla. En voi elää vuosia vereslihalla ja minun pitää huolehtia ensisijaisesti itsestäni. Olen oppinut huomaamaan pienetkin ilon aiheet, jotka ovat oikeastaan suuria.

– Minna

 

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *