Miten hahmotan elämän, jota perheessämme eletään? Rehellisesti ja yhtään kaunistelematta, sellaisena kuin se juuri tänään on?
Tänä keväänä tuntui, että kaikki mitä olimme puolisoni kanssa rääpineet kokoon erityislapsiperheen arjessamme, olisi suistumassa raiteiltaan. Janosin jotakin, joka kohti kurottua, jotta saisin vielä pidettyä yllä toimintakykyäni.
Töiden puolesta osallistuin Harri Gustafsbergin luennolle, jossa puhuttiin mielestä ohjausjärjestelmänä, jota harjoitetaan niin, että sille syötetään kysymyksiä ja sitten kysymysten annetaan vain olla. Vastaus tulee aikanaan, kun asian työstäminen alitajunnassa valmistuu. Minulle jäi työstymään yksi kysymys ylitse muiden: Miten hahmotan elämän, jota perheessämme eletään? Rehellisesti ja yhtään kaunistelematta, sellaisena kuin se juuri tänään on?
Tunsin terävän piston sisuksissani. Huomasin olevani jumissa menneisyydessä, kaulaa myöten uppeluksissa mudassa. Tajusin, miten olin hahmottanut elämääni rajoittavien ajatusten kautta. Vahvistanut uskomuksiani, että kohtalomme erityislapsiperheenä tulee olemaan kurja. Ajatellut, ehkä sanonut ääneenkin, että emme selviä tästä, lapsestamme ei tule onnellista aikuista eikä meidän perheemme pysy koossa koettelemustemme alla. Tätä olin toistellut vuodesta toiseen.
Tajusin, että olen ollut jumissa menneessä: avun hakemisessa, omissa epäonnistumisissani vanhempana, ihmissuhteissa jotka olivat vaikeuksissamme katkenneet, unelmissa joista olosuhteiden takia olen joutunut luopumaan.
Ajatuksillani rajotan omaa toimintakykyäni ja katkeroitan itseni, jos en katkaise niiden kielteistä kehää. Siis nyt heti!
Tein siis tietoisen päätöksen opetella sillanrakentajaksi. Haluan tehdä sen, jotta perheemme voisi vielä saada omannäköisensä hyvän elämän. Haluan ohjelmoida oman mieleni käyttöliittymän keskittymään nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Ei enää menneisyyteen.
0 kommenttia