Oletko ollut joskus tilanteessa, jossa olet ryhtynyt valottamaan perheesi erityistä arkea ja kun olet ehtinyt parin lauseen päähän, olet todennut hiljaa mielessäsi, että ehkä sittenkin on parempi vain antaa vaan olla. Että toinen ei voi millään ymmärtää kuulemaansa. Sitä, miksi lapsi vaikka heittää nakkikastikkeet raivolla päin seiniä ihan vain sen takia että perunat ja kastike sattuivat osumaan toisiinsa. Noup, tätä ei kovin moni ymmärrä. Paitsi ne, jotka elävät tätä arkea päivästä toiseen.

Ja silti jokaisen sisällä asuu psykologinen tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Monesti tämä tarve pitää arjessa piilottaa. Töissä ei halua leimautua huonoksi vanhemmaksi, lapsiperhepiireissä oma arki on liian raastavaa ja oma vanhemmuus liian vajavaista. Isovanhempien voi olla vaikea ymmärtää, miksi vanhemmat eivät saa otetta lapseensa. Tuntuu kuin olisi antanut kaikkensa ja vielä vähän enemmänkin, olisi hukkumassa, eikä kukaan näe.

Paitsi se toinen vanhempi, joka on käynyt läpi samoja syövereitä. On normaalia kaivata paikkaa, omaa heimoa, jossa voi olla turvallisin mielin, ilman että pitää itsestään piilottaa mitään. Ja tähän vertaisten voima voi auttaa. Jo sekin rauhoittaa mieltä, kun kuulee, ettei ole yksin ja muillakin on samanlaisia haasteita. Valaa luottamusta siihen, ettei kuvittele kaikkea. Ja se, että kuulee tarinoita, selviytymiskeinoja. Se mikä sopii yhdelle, ei tosin sovi kaikille, mutta on sentään jotain mitä voi kokeilla.

– Riikka

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *