Kunpa en olisi niin ankarasti kyseenalaistanut tuntemuksiani. Kunpa olisin kunnellut itseäni jo aiemmin. Kunpa olisin rohjennut uskoa tunnetta siitä, että meillä on jotenkin erilaista, huolimatta siitä mitä muut sanovat.
Nyt jälkikäteen on niin helppo sanoa, että kunpa vain olisin rohkeasti luottanut itseeni, niin perheemme olisi säästynyt paljolta.
Mutta sen sijaan, että olisin uskonut omiin havaintoihini, uskoin ammattilaisiin ja ympärilläni oleviin ihmisiin.
Myöhemmin ymmärsin, että neurokirjon pulmiin on alettu kiinnittää Suomessa huomiota vasta hiljattain. Tämä herätys tuli Yhdysvaltoihin muuttaneelta ystävältä, joka on erityislapsen vanhempi hänkin. Kerroin hänelle, miten meistä tuntui siltä, ettei perhettämme kohdanneilla ammattilaisilla ole riittävää osaamista ja ymmärrystä. Ystäväni kertoi minulle kokemuksistaan Yhdysvalloissa. Ilmeni, että kun he muuttivat Yhdysvaltoihin 10-vuotiaan poikansa kanssa, heiltä kysyttiin. ”Miksi ihmeessä te ette ole saaneet Suomessa apua?” Sitä tämäkin äiti oli kysellyt koko poikansa siihenastisen elämän ajan.
Vaikka eteenpäin mennään, yhä vastaan tulee niitä hoitotahoja, jotka neuvovat meitä vanhempia kiristämään otetta ja lisäämään kuria. Kohentamaan vanhempien vuorovaikutustaitoja. Tällaisissa tilanteessa pysyn asiallisena, kun palautan mieleeni ystäväni tarinan. Ja kertaan myös toista tarinaa – sitä, että olen oman lapseni paras asiantuntija. Sanokoon muut mitä vain.
Ja nehän muuten sanovat:
”Vauvat nyt itkee, ei se mitään poikkeuksellista ole. Unikoulua vaan pari viikkoa ja homma on sillä selvä.”
No, ei ollut kuukausienkaan unikoulun jälkeen, jolloin me olimme jo mieheni kanssa käveleviä ruumiita. Kunnes jossain vaiheessa tajusimme itse lopettaa pään seinään hakkaamisen. Lapsemme on pian 10 v. eikä muuten nuku vieläkään.
”Sisarukset nyt kinastelee, se kuuluu elämään.”
Mutta vuosien väkivaltainen käytös, tappouhkaukset, tahallinen satuttaminen, vahingoniloinen nauru sekä henkinen ja fyysinen kiusaaminen eivät mielestämme kuulu normaaliin sisarusten väliseen riitelyyn. Kun onnistumisista kerätyt tarrataulukot revittiin aina tyhjinä seiniltä alas, ymmärsimme lopettaa niiden käytön.
”Lapsi vain kapinoi, kun ei halua pitää housuja.”
Mutta meni pitkän aikaa, ennen kuin tuli mieleen, että ehkä lapsellani voisi olla herkkyyttä aistien kanssa. Ehkä siksi sukat, housut, rukkaset ja uikkarit ahdistivat vietävästi. Eikä kyse ollutkaan kiukusta ja vanhempien uhmaamisesta.
”Älä vain anna sen pyörittää teidän perhettä. Te sanotte ja lapsi tottelee.”
Kului lähes 6 vuotta ja muistan kerta toisensa jälkeen yön pimeyksissä ajatelleeni, mutta kun ei tottele. Minun lapseni ei taivu mihinkään normaaliin, elämä on pelkkää räjähtelyä eikä kukaan, ei kukaan ymmärrä eikä ole kiinnostunut.
Kunnes minä itse ymmärsin. Mieheni ymmärsi.
Etsimme tiedon neurokirjon lasten erityistarpeista eri puolilta maailmaa ja kasasimme sen, yksi asia kerrallaan, kuin palapelin. Mikään vuosien aikana tavattu hoitotaho ei niitä tarjoillut.
Ymmärrys erityisyydestä mahdollisti meille uuden alun. Perhe-elämästämme tuli erilaista kuin mitä olimme joskus toivoneet ja odottaneet, mutta jo nyt uskallan sanoa, että myös monella tapaa rikkaampaa. Se, että olen oppinut ymmärtämään lapseni tarpeita ja ennakoimaan häntä kuormittavia asioita, on avannut ovia myös itseeni. Siihen, kuka olen ja mistä tulen ja mitä tarvitsen. Elämään on myös tullut uusia upeita ihmisiä, joiden kanssa kuulumme samaan heimoon.
Minä en valinnut erityisvoimia vaativaa arkea. Ehkä se valitsi minut. Ja sinut. Koska meistä on siihen. Joka päivä. Jos et usko, kirjoita ylös viikon ajan kaikki tilanteet, joissa erityisvoimat ovat olleet käytössä. Sitten näet, mistä sinut on tehty.
Tutustu myös:
Näkymättömät neurokirjon tytöt -online koulutuspäivä ti 30.1.2024
Kiitos! 💖
Tätä tarvitsin juuri tänään, Kiitos 🥰
Tämä voisi olla meidän tarina. Vasta nyt alamme ymmärtää ja hyväksyä meidän erilaisen arkemme ja ehkäpä löydämme pikkuhiljaa siitä sen vahvuuden ja rikkauden myös. Kiitos rohkaisevasta kirjoituksesta ❤️
Kiitos!!!
Vuosia apua hakeneena olen tullut samaan tulokseen. Ymmärrystä / osaamista ei vain ole tarpeeksi.
Enään en lähde siihen että pitäisi niin tai näin, ei pidä. Ainut mitä pitää on luottaa itseensä vanhempana , tutustua lapseen ja tehdä niin kuin erehdyksen, havainnonnin, kokeilujen kautta opimme arjessa yhteisesti toimimaan.
Enään en syyllstä itseäni siitä että muut eivät ymmärrä, osaa tai tulkitsevat väärin. Oletukset sivuutan.
Olen lapseni puolella , olemalla myös itseni puolella.
Ei ole minun taikka lapseni vika jos rakenteet tuottavat epäsopua, odotuksia mitkä ovat mahdottomia kun niitä ei mahdollisteta, ajatuksia jotka perustuvat ymmärtämättömyyteen tai avuttomuuden tunteeseen kun ei vaan ole tietotaitoa tai keinoja.
Voimme elää oman näköistä ja tuntuista elämää ilman että pitäisi muiden vuoksi mahtua siihen muottiin tai lokeroon mikä on helpointa ymmärtää.