Tiedän, että sinä sosiaalialan, opetusalan tai terveydenhuollon ammattilaisena haluat auttaa kohtaamiasi perheitä ja lapsia. Olen varma, että haluat meille vain hyvää ja teet paljon eteemme. Sinun on kuitenkin hyvä ymmärtää myös seuraava: ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa ohittamalla, vähättelemällä tai syyllistämällä heitä. Et voi mitenkään auttaa meitä vanhempia tekemään myönteisiä muutoksia nöyryyttämällä, ohittamalla tai väheksymällä tapaamme toimia vanhempina erityistarpeiselle lapsellemme.
Sinä voit suojata meitä häpeältä
Ja silti tätä kaikkea joskus tapahtuu, kun kohtaat kaltaisiamme viimeisiä voimilla avusta taistelevia, erityistarpeisen lapsen kanssa haastavaan arkeen uupuneita perheitä. Tiedämme, että sinä et tahallasi herätä sisimmässämme väijyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Etkä taatusti tieten tahtoen kyseenalaista vanhemmuustaitojamme. Eikä sekään varmasti ole tarkoituksellista, että saatat kylmän asiallisesti sivuuttaa näkökulmamme vain pysytelläksesi tiukasti omassa kannassasi, jonka ehkä muodostit jo ennen kuin edes tapasit meitä. Luottamusta ei herätä myöskään se jos lähdet kuuntelun ja kohtaamisen sijaan puolustamaan kollegojasi tai muita viranhaltioita. Se miltä meistä perheenä tuntuu ja millaisen kokemuksen me olemme aiemmin asioidessamme eri tahojen kanssa saaneet, on meidän totuus, älä kiltti ohita sitä puolustelemalla toisten toimintaa.
Kun me vanhemmat kohtaamme sinut, jonka luo olemme odottaneet pääsyä jopa vuosia ja jonka varaan koko perheemme toivo paremmasta huomisesta on laitettu, meillä on kaikki pelissä. Voit arvata, miten käy toivomme rippeille, kun sitten lempeän kohtaamisen ja läsnäolon sijaan piiloudut muodollisen roolisi suojaan ja nostat suojapanssarin eteesi. Vetoat ehkä protokollaan ja byrokratian rattaisiin, tai latelet ympäripyöreitä toteamuksia siitä miten hoitoa kyllä pyritään järjestämään. Tai jos puhut rajoitetuista resursseista etkä todella vihkiydy asioillemme. Siinä menee meiltä matto jalkojen alta. Sammuu hiljalleen koko elämän halu.
Jos ja kun meillä on toistuvasti vastassamme vastuun ulkoistamista ja luukulta luukulle pompottelua, sinun tai kollegoidesi toimesta, mielelle myrkyllinen häpeä ottaa meistä vanhemmista vallan. Häpeä siitä, että olemme kelvottomia vanhempia, häpeä kyvyttömyydestä auttaa omaa lastamme ja häpeä siitä, että emme ole edes avun arvoisia.
Häpeä korreloi riskiä mielen sairastumiselle
Häpeä on jokaisessa ihmisessä oleva universaali tunne, joka esiintyy eri tavoin eri tilanteissa. Se on uskomus siitä, että olen paha, susihuono ja saamaton vanhempi, kyvytön toimimaan niin kuin lapselleni on oikein, kun taas syyllisyys ajatuksen tasolla merkitsee, että tein jotakin pahaa, tänään en jaksanutkaan, tänään eivät omat voimat riittäneetkään, mutta huomenna on taas uusi päivä.
Se, miten suhtaudumme häpeään, liittyy siihen, kuinka puhumme itsellemme raskaan arjessa keskellä. Olennaista on ymmärtää häpeän & syyllisyyden ero. Ja sinulla on ammattilaisena iso rooli siinä, millaiset tunteita herätät kohtaamisessamme. Tiedetään myös, että häpeä on hengenvaarallista ja se on suoraan myös liitettävissä mm. mielenterveyspulmiin. Siksi siitä on tärkeä opetella irti. Ja sinä voit auttaa meitä.
Kohti turvallisia kohtaamisia
Ensimmäinen askel on pysähtyä kohtaamaan ja osoittaa myötätuntoa ja empatiaa. Se on signaali siitä, että välität ja teet parhaasi, niissä olosuhteissa ja niillä resursseilla, joita käytettävissäsi on.
Jo pelkkä empatian osoittaminen estää häpeän syntymistä meissä vanhemmissa ja vähentää ahdistuneisuutta, lujittaa uskoamme selviytymiseen ja lisää omanarvontuntoa. Se, että sinä ammattilaisena sanot, että me vanhemmat olemme lapsemme parhaita asiantuntijoita, on eri asia, kun se, että teoillasi ja eleilläsi todella osoitat sen.
Myötätunnosta ja empatiasta puhuttaessa puhutaan itse asiassa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin aidosta kohtaamisesta ilman roolin tuomia panssareita.
Jos havaitset kärsimystä kohtaamassasi perheessä, osaatko reagoida siihen?
Osaatko tulkita heidän tunteitaan ja osoittaa, että otat ne vakavasti?
Tunnistatko omasi tunteesi ja reaktiosi ja vaikeissa hetkissä ja tiedätkö millaiseen toimintaan ne sinua ohjaavat?
Osaatko kuunnella ymmärtääksesi, et vain reagoidaksesi?
Osaatko siirtyä tietäjän asemasta oppijan asemaan ja tunnustaa, että ehkä sinulla ei aina olekaan viimeisintä tietoa kaikista asioista, siitäkin huolimatta, että olet taatusti oman alasi parhaita asiantuntijoita?
Voisitko ajatella, että vanhemmat jotka tuovat uusia näkökulmia, eivät haluakaan haastaa sinua ja kyseenalaistaa ammattitaitoasi. Entä jos he vain yksinkertaisesti yrittävät tehdä kaikkensa auttaakseen lastaan, sinun avullasi?
Empatia on yhteinen investointi
Empatia ja myötätunto eivät ole keneltäkään pois, päinvastoin niillä on kaikille osapuolille tunnistettuja, yhteistä hyvinvointia lisääviä etuja. Aito kohtaaminen ja läsnäolo parantavat tutkimusten mukaan ammattilaisten ja perheiden yhteistyökykyä, lujittavat osapuolten sitoutumista toisiinsa sekä parantavat palvelun koettua laatua. Lisäksi empatia ja myötätunto kohtaamisissa lisäävät myös positiivisten tunteiden määrää henkilöstön keskuudessa, vähentävät ammattilaisten ahdistuneisuutta, lisäävät heidän omanarvontuntoa ja vähentävät sairauspoissaoloja merkittävästi.
Pyydän siis: Otetaan empatia käyttöön heti tänään.
Tutustu myös:
>> Neurokirjon nuori ja kouluarki – katse poissaoloihin pintaa syvemmälle
Loistava kirjoitus!!!! Palveluista traumatisoituneena, itse ammattilaisena voin todeta että harva kykenee edes ymmärtämään miten monessa kohdassa voit tulla sivuutetuksi, väärinymmärretyksi, nolatuksi , syyllistetyksi. Se on niin tuskallista että sitä on vaikea kestää ja helpompaa on pitää kiinni siitä mielikuvasta mitä powerpointeissa kerrotaan kun kohdata todellisuutta.
Jos todellisuuden joutuu katsomaan toiselta puolen toisessa roolissa saa kiinni siitä eri tavalla, valitettavasti joskus hyvinkin järkyttävällä tavalla.
Todistanut järjestelmän toimijuuden niin että jokainen ns.teki oman osuuden jotenkin , toimitti jollain tavoin toimenkuvan mukaisen tehtävän.
Empatia, ymmärrys, kiinnostus , toiminta mitä itse ohjasivat tekemään puuttui täysin toiminnasta.
En ole koskaan tuntenut olevani niin epäonnistunut kun tuen piirissä olessa.
”Vanhemmuuden taitojen vahvistaminen”.. niinpä niin, kun olin täysin uupunut tilanteeseen, ongelmaa etsittiin minun vanhemmuudestani. Sitten, kun pojalta löytyi ADHD-diagnoosi, niin tuntui, että alettiin etsiä ongelmaa vasta jostain muualta.
”En ole koskaan tuntenut olevani niin epäonnistunut kun tuen piirissä ollessa.” Kyllä allekirjoitan myös täysin tämän. Mutta onneksi saimme kuitenkin tukea ja apua lopulta, vaikka jotenkin nöyryyttävä prosessi kyllä oli.