Juuri kun olin kuristua omaan kateuteeni, sivulliselta tullut yllättävä myötätuntoinen reaktio sai minut näkemään enemmän. Tapahtui hiljattain lentokentällä: Edessä oli pitkä kotimatka ilmojen halki ja takana oli viikko etelän lämmössä ryhmä Rämän kanssa. Lepoa, aurinkoa ja pulikointia kristallinkirkkaissa vesissä ja seikkailua erilaisessa kulttuurissa perheen kanssa. Ah miten ihanaa! Tai sitten ei. Edellisinä vuosina kesän lomareissu on ollut menestys. Viikko, jolloin perheen yhteys ja ilo naksahtavat kohdilleen. Kiireetön aika perheen kesken ja vesi saivat erityisestä lapsestamme esiin sellaisen puolen, joka kuormittavassa arjessa pysyi visusti piilossa. Reissut olivat aina tähän asti sujuneet arkea helpommin: vähemmällä nahinalla ja pienemmillä jumeilla. Mutta nyt, syystä tai toisesta, tilanne oli toinen. Viikon aikana kaikesta tuli sanomista. Uima-altaista, sanavalinnoista, asuvalinnoista, retkistä, juomista, uimalaseista, aurinkotuoleista, muiden hotellivieraiden tekohymystä, leikkipuiston keinuista, veden lämpötilasta ja ajatuksista, joita me perheen jäsenet emme koskaan edes ehtineet sanoa ääneen. Sen sijaan, että loma latasi akkuja, se totaalisesti nollasi ne. Ainakin meiltä vanhemmilta, jotka olimme 24 h/vrk kiinni lapsissa. Päivät ratkottiin ties mitä erimielisyyksiä ja illat nukutettiin kouluikäisiä lapsia, tietenkin vanhempien kanssa yhteisiin sänkyihin. Ei ollut toivoakaan että me vanhemmat olisimme voineet lasten nukahdettua hipsiä parvekkeelle nauttimaan lämpöisestä helleyöstä. Ei, koska lapset heräsivät kärppänä jokaiseen liikkeeseen. He toimivat kuin tsunamitutka, mittasivat pienimmätkin värähtelyt, unissaankin. Palataan sinne lentokentälle. Kello on yli keskiyön, edessä on yölento ja perheen jumitus sen mukaista. Samaan aikaan vieressä lähtöselvitystä teki ”unelmaperhe”, kaksi aikuista ja neljä noin vuoden välein syntynyttä lasta, jotka olivat kaikki pikkureissaajien näköisiä, hymyileviä ja nauravaisia, jopa keskellä yötä, hitsi vie! Kenelläkään ei ollut känkkäränkkää, perhe vitsaili ja jekkuili keskenään onnellisen oloisena. Ei siis kyynerpäitä kylkiluissa, jankuttamista, haistatteluja ja keskisormia, joita me olimme lomaviikollamme kohdanneet. Sitten tunsin polttavat kyyneleet silmissäni. Ne olivat kateuden kyyneleitä. Siinä vieressä, tuossa perheessä näin jotakin sellaista, mitä olin menettänyt oman erityisen arjen myötä lopullisesti. Tiesin että se mistä olin aikoinani haaveillut, tulisi aina olemaan minulle ulottumattomissa. Sillä siinä missä meidän arkemme, myös lomamme tulisivat aina olemaan erilaista. Hetken päästä, kun yritin siinä lähtöselvityksessä peitellä kyyneliäni ja kasata itseäni, tunsin äkkiä käden olkapäällä. Takanani seisoi ventovieras, minua pidempään elämää harjoitellyt nainen, joka sanoi lempeästi: ”Pärjäät hienosti. Se mitä nyt tunnet, menee kyllä ohi, lupaan sen. Tiedän, koska olen ollut sinun paikallasi. Mitä nopeammin uskallat päästää irti vertailusta, itsesi ja toisten, sitä nopeammin polttava kipusi helpottaa.” Tuon vahvan naisen empaattinen kanssaeläminen tilanteessa pelasti minut sillä hetkellä. Nyt jälkikäteen ajattelen, että hänen myötätuntonsa leikkasi ainakin terävimmän kärjen siltä häpeältä, jota omaa vanhemmuuttani kohtaan koin. Minusta on alkanut tuntua, että tuon tapahtuneen jälkeen olen vihdoinkin saamassa kiinni jostakin uudesta, kevyemmästä olosta, joka on vapaa häpeästä. Elämä meni nyt näin ja nyt mennään, niin kuin mennään, omalla tyylillä.
0 kommenttia