Päätän, että tänään kestän kaiken. Päätän ottaa lempeällä tyyneydellä vastaan lapsen haastamisen, raivon ja jumittamisen. Yritän ymmärtää ympäriltä tulevaa arvostelua. Seuraan lähipiirini ns. tavallista elämää ilman erityisiä haasteita. Lopulta sietokykyni venyy äärimmilleen ja räjähdän. En voinut itselleni mitään, vaikka kuinka halusin.

Kuulostaako tutulta?

Sitten se iskee taas, hyökyaallon lailla. Häpeä. Häpeä siitä, että en sittenkään jaksanut. Että en vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

 

Häpeä on mielen kellarin myrkky

Koen häpeää siitä, etten pysty auttamaan lastani, vaikka taistelen kynsin ja hampain että saisimme hänelle apua. Tuntuu, ettei meitä kuule kukaan. Pelkään, että kukaan ei ole ottamassa kiinni, vaikka kaadumme.

Häpeä avun tarvitsemisesta ja kokemus siitä, etten pärjää lapseni kanssa, on jo yksin musertava tunne. Lisää tuskaa tuo ammattilaisten välinpitämättömyys tilannettamme kohtaan. Se saa minut kutistamaan itseni olemattomiin. Olen toivoton, nielen raa’at tunteeni ja sullon ne syvälle mieleni kellariin. Ajattelen, että kun saan asiat pois näköpiiristä, ne ovat myös pois mielestäni.

Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Kun kellari täyttyy, arjen toimintakyky alkaa rakoilla. Vaiettu suru ja häpeä altistavat masennukselle ja syövät sitä toimintakykyä, joka olisi kriittisen tärkeää voidakseni tukea lastani. Noidankehä on valmis.

Onneksi häpeä on nujerrettavissa. Se tapahtuu yksinkertaisesti puhumalla ja kirjoittamalla siitä. Moni kokee, että häpeä alkaa irrottaa otettaan vasta sitten, kun on uskaltanut puhua ääneen omasta häpeän tunteestaan. Monilla on kuitenkin mennyt vuosia, ennen kuin on löytänyt ne ihmiset, jotka kestävät kuulla sen, mitä heille kerrotaan.

 

Häpeä korreloi suurempaa riskiä mielen sairastumiselle

Häpeän ja syyllisyyden kohtaaminen, niiden ymmärtäminen ja niistä puhuminen on vanhempien jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää.

Häpeän ja syyllisyyden erottaminen on olennaista. Häpeä on syvällä identiteetissä oleva kokemus toivottomuudesta ja omasta huonoudesta. Se on uskomus siitä, että olen lopullisesti paha, susihuono äiti, saamaton vanhempi, kyvytön taistelemaan lapseni avunsaamisen puolesta. Syyllisyys taas sen tiedostamista, että on tehnyt jotakin ikävää tai väärää, mutta sellaista joka on korjattavissa pyytämällä anteeksi; tänään en jaksanut, voimani eivät riittäneet, mutta huomenna on taas uusi päivä.

Häpeä on vaaraksi, koska sillä on suora yhteys mielenterveyspulmiin. Siksi siitä on niin tärkeää opetella irti.

Väsyneenä, turhautuneena tai peloissamme myllytämme mielessämme tarinoita, jotka vain lisäävät häpeäämme. Häpeästä pääsee eteenpäin tarkastelemalla tarinaa, jota itselleen kertoo.

Kysy itseltäsi:
– mitä mieleni kertoo minulle?
– kenen ääni tarinassa puhuu?
– mitä todella tunnen?
– mitä on reaktioni taustalla?
– onko tarina tosi? mitä tiedän objektiivisesti?
– onko vielä jotain, mitä minun pitäisi tietää?
– uskomukseni, joita minulla on?

Näillä kysymyksillä voi tarkastella omia ajatuksiaan ja niiden todenmukaisuutta. Tätä voi tulla tietoiseksi siitä, mikä niissä on totta ja mikä tarua. Silloin on mahdollista löytää ja oppia sanoittamaan tunteita, jotka ovat ajatusten takana.

Tunteista tietoiseksi tuleminen auttaa päästämään irti häpeästä. Ja kun häpeä päästää irti, voi kirjoittaa itselleen uuden, myönteisen ja omaa jaksamista edistävän tarinan.

Häpeä ja perfektionismi ovat myös liitossa keskenään. Häpeän otteessa puskemme usein aina vain lujempaa siinä toivossa, että riittäisimme – ennen kaikkea itsellemme.

Lopulta häpeää ei häivytä täydellisyys, vaan armollisuus. Armo on ajatus siitä, että riitän sellaisena kuin olen ja teen sen minkä tänään voin, siinä tilanteessa ja niillä voimavaroilla, joita minulla on juuri tänään jäljellä.

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *