Häpeä vanhemmuudessa; varjoista valoon

1.2.2020 | Kuormittuminen, Perhe, Tuen saanti, Vanhemmuus | 0 Kommenttia

Päätän, että tänään kestän kaiken. Päätän ottaa lempeällä tyyneydellä vastaan päivän haasteet: lapsen kiukun, raivon ja jumittamisen. Yritän suhtautua lempeästi ympäriltä tulevaan arvosteluun. Todistelen itselleni, että arvostelijat eivät tahallaan loukkaa meitä. He eivät vain tiedä toisin. Seuraan lähipiirini niin sanottua tavallista lapsiperhe-elämää ilman erityisiä haasteita ja nielen syvältä sisuksista nousevia kateuden kyyneleitä. Lopulta sietokykyni venyy äärimmilleen ja räjähdän. En voinut itselleni mitään, vaikka kuinka halusin.

Kuulostaako tutulta?

Sitten se iskee taas, hyökyaallon lailla. Häpeä. Häpeä siitä, että en sittenkään jaksanut, vaan murruin. Että en vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi.

 

Häpeä on mielen kellarin myrkky

 

Koen häpeää siitä, etten pysty auttamaan lastani, vaikka taistelen kynsin ja hampain että saisimme hänelle apua. Tuntuu, ettei meitä kuule kukaan. Pelkään, että kukaan ei ole ottamassa kiinni, vaikka kaadumme.

Häpeä avun tarvitsemisesta ja kokemus siitä, etten pärjää lapseni kanssa, on jo yksin musertava tunne. Tuskaa vahvistaa kohtaamiemme ammattilaisten välinpitämättömyys tilannettamme kohtaan. Se saa minut kutistamaan itseni olemattomiin. Olen toivoton, nielen raa’at tunteeni ja sullon ne syvälle mieleni kellariin. Ajattelen, että kun saan asiat pois näköpiiristä, ne ovat myös pois mielestäni.

Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Kun kellari täyttyy, arjen toimintakyky alkaa rakoilla. Vaiettu suru ja häpeä altistavat masennukselle ja syövät sitä toimintakykyä, joka olisi kriittisen tärkeää voidakseni tukea lastani. Noidankehä on valmis.

Onneksi häpeä on nujerrettavissa. Se tapahtuu yksinkertaisesti puhumalla ja kirjoittamalla siitä. Moni kokee, että häpeä alkaa irrottaa otettaan vasta sitten, kun on uskaltanut puhua ääneen omasta häpeän tunteestaan. Monilla on kuitenkin mennyt vuosia, ennen kuin on löytänyt ne ihmiset, jotka kestävät kuulla sen, mitä heille kerrotaan.

 

Häpeä korreloi suurempaa riskiä mielen sairastumiselle

 

Häpeän ja syyllisyyden kohtaaminen ja tunteiden ymmärtäminen sekä niistä ääneen puhuminen ovat vanhempien jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää.

Häpeän ja syyllisyyden erottaminen on myös olennaista. Häpeä on syvällä identiteetissä oleva kokemus toivottomuudesta ja omasta huonoudesta. Se on uskomus siitä, että olen lopullisesti paha, susihuono äiti, saamaton vanhempi, kyvytön taistelemaan lapseni avunsaamisen puolesta. Syyllisyys taas sen tiedostamista, että on tehnyt jotakin ikävää tai väärää, mutta sellaista joka on korjattavissa pyytämällä anteeksi; tänään en jaksanut, voimani eivät riittäneet, mutta huomenna on taas uusi päivä.

Häpeä on vaaraksi, koska sillä on suora yhteys mielenterveyspulmiin. Siksi siitä on niin tärkeää opetella irti.

Väsyneenä, turhautuneena tai peloissamme myllytämme mielessämme tarinoita, jotka vain lisäävät häpeäämme. Häpeästä pääsee eteenpäin tarkastelemalla tarinaa, jota itselleen kertoo.

Kysy itseltäsi:
– mitä mieli kertoo minulle? kenen odotukset kuulen? 
– kenen ääni tarinassa puhuu? mikä on suhteenne?
– mitä todella tunnen? mistä tunne kertoo? 
– miten reagoin tunteeseen? mitä minussa tapahtuu? 
– onko tarina tosi? mitä tiedän objektiivisesti?
– onko vielä jotain, mitä minun pitäisi tietää? keneltä voisin tarkistaa asioita?

Näiden kysymisten avulla on mahdollista tarkastella omia ajatuksiaan ja niiden todenmukaisuutta. Kysymykset auttavat tulemaan tietoiseksi siitä, mihin ajatuksiin kannattaa kiinnittää huomiota, mitkä tuovat ja mitkä taas vievät voimavaroja. Kysymykset myös auttavat rajaamaan, kenen mielipiteillä ja odotuksilla on todellisuudessa väliä. Samalla omien ajatusten tutkiminen auttaa meitä sanoittamaan tunteitamme, joista tietoiseksi tuleminen auttaa päästämään irti häpeästä. Ja kun häpeä päästää irti, meillä on mahdollisuus kirjoittaa itsellemme uusi, myönteinen ja omaa jaksamista edistävän tarina, sellainen joka auttaa rakentamaan omanlaista hyvää elämää. Ei sellaista, joka tulee ulkopuolelta, vaan sellaisen, joka palevelee juuri sinua ja perhettäsi. 

Häpeä ja perfektionismi ovat myös liitossa keskenään. Häpeän otteessa puskemme usein aina vain lujempaa siinä toivossa, että riittäisimme – ennen kaikkea itsellemme. Lopulta häpeää ei häivytä täydellisyys, vaan armollisuus. Armo on ajatus siitä, että riitän sellaisena kuin olen ja teen sen minkä tänään voin, siinä tilanteessa ja niillä voimavaroilla, joita minulla on juuri tänään jäljellä.

Erityisvoimia toimitus 

 

0 kommenttia

Trackbacks/Pingbacks-linkit

  1. Miten sinä ammattilaisena voit suojata kohtaamasi perheet häpeältä | Erityisvoimia.fi - […] miten suhtaudumme häpeään, liittyy siihen, kuinka puhumme itsellemme raskaan arjessa keskellä. Olennaista on ymmärtää […]

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *