Häpeä vanhemmuudessa; varjoista valoon

Päätän, että tänään kestän kaiken. Päätän ottaa lempeällä tyyneydellä vastaan päivän haasteet: lapsen kiukun, raivon ja jumittamisen. Yritän suhtautua lempeästi ympäriltä tulevaan arvosteluun. Todistelen itselleni, että arvostelijat eivät tahallaan loukkaa meitä. He eivät vain tiedä toisin. Seuraan lähipiirini niin sanottua tavallista lapsiperhe-elämää ilman erityisiä haasteita ja nielen syvältä sisuksista nousevia kateuden kyyneleitä. Lopulta sietokykyni venyy äärimmilleen ja räjähdän. En voinut itselleni mitään, vaikka kuinka halusin.

Kuulostaako tutulta?

Sitten se iskee taas, hyökyaallon lailla. Häpeä. Häpeä siitä, että en sittenkään jaksanut, vaan murruin, itsehillintäni petti ja sammakot pääsivät suustani. Hävettää, että en vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi tässä erityisvoimia vaativassa, joka repii liian moneen suuntaan.

Häpeä on mielen kellarin myrkky

Koen häpeää siitä, etten pysty auttamaan lastani, vaikka taistelen kynsin ja hampain että saisimme hänelle apua. Tuntuu, ettei meitä kuule kukaan. Pelkään, että kukaan ei ole ottamassa kiinni, vaikka kaadumme.

Häpeä avun tarvitsemisesta ja kokemus siitä, ettei pärjää lapseni kanssa – että ei onnistu vanhempana, on jo yksin musertava tunne. Tuskaa vahvistaa kohtaamiemme ammattilaisten tietämättömyys, ymmärtämättömyys ja jopa välinpitämättömyys tilannettamme kohtaan. Se saa kutustumaan olemattomiin ja pitkällä aikavälillä myös traumatisoi. Olen toivoton, nielen raa’at tunteeni ja sullon ne syvälle mieleni kellariin. Ajattelen, että kun saan asiat pois näköpiiristä, ne ovat myös pois mielestäni. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Kun kellari täyttyy, arjen toimintakyky alkaa rakoilla. Vaiettu suru ja häpeä altistavat masennukselle ja syövät sitä toimintakykyä, joka olisi kriittisen tärkeää voidakseni tukea lastani. Noidankehä on valmis.

Onneksi häpeä on nujerrettavissa. Se tapahtuu yksinkertaisesti puhumalla ja kirjoittamalla siitä. Moni kokee, että häpeä alkaa irrottaa otettaan vasta sitten, kun on uskaltanut puhua ääneen omasta häpeän tunteestaan. Monilla on kuitenkin mennyt vuosia, ennen kuin on löytänyt ne ihmiset, jotka kestävät kuulla sen, mitä heille kerrotaan.

Häpeä korreloi suurempaa riskiä mielen sairastumiselle

Häpeän ja syyllisyyden kohtaaminen ja tunteiden ymmärtäminen sekä niistä ääneen puhuminen ovat vanhempien jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää.

Häpeän ja syyllisyyden erottaminen on myös olennaista. Häpeä on syvällä identiteetissä oleva kokemus toivottomuudesta ja omasta huonoudesta. Se on uskomus siitä, että olen lopullisesti paha, susihuono äiti, saamaton vanhempi, kyvytön taistelemaan lapseni avunsaamisen puolesta. Syyllisyys taas sen tiedostamista, että on tehnyt jotakin ikävää tai väärää, mutta sellaista joka on korjattavissa pyytämällä anteeksi; tänään en jaksanut, voimani eivät riittäneet, mutta huomenna on taas uusi päivä.

Häpeä on vaaraksi, koska sillä on suora yhteys mielenterveyspulmiin. Siksi siitä on niin tärkeää opetella irti.

Tarkastele häpeää kysymällä itseltäsi:
– mistä häpeän tunne kumpuaa? kenen odotuksiin yritän vastata?
– mitä minussa häpeän hetkellä tapahtuu? miltä tuntuu vartalossani?
– millaiseen käyttäytymiseen häpeä minua ohjaa vanhempana? rakennanko vai rikonko?
– millaisissa tilanteissa häpeä useimmiten nostaa päätää? mikä minua silloin auttaisi, mitä kaipaisin eniten?
– miten voisin löytää empatiaa ja suhtautua myötätuntoisesti itseeni vaikeina hetkinä?

Näiden kysymysten avulla pääset kiinni häpeän taustalla oleviin tunteisiin ja ajatuksiin. Pystyt tarkastelemaan omaa käyttäytymistä ja vanhemmuutta uusin silmin ja opit päästämään irti häpeästä. Ja kun häpeä päästää irti, voit kirjoittaa itsellesi uuden, myönteisen ja omaa jaksamistasi tukevan tarinan. Sellaisen tarinan, joka auttaa sinua rakentamaan omanlaista hyvää elämää ja arkea. Ei sellaista, jota ohjailee ulkopuoliset voimat, mielipiteet ja toisten asettamat odotukset, vaan sellaisen, joka on juuri sinua ja perhettäsi varten.

Lopulta häpeää ei häivytä täydellisyys, vaan armollisuus. Armo on ajatus siitä, että riitän sellaisena kuin olen ja teen sen minkä tänään voin, siinä tilanteessa ja niillä voimavaroilla, joita minulla on juuri tänään jäljellä.

Erityisvoimia toimitus

>> Tutustu myös: Katse koulupoissaoloihin pintaa syvemmälle

>> Apua häpeän kanssa pärjäämiseen ja itsemyötätuntoisen ajattelun vahvistamiseen löydät täältä 

Jaa kirjoitus: