Tavarat ovat kateissa, alkaa olla kiire, lapsi ei halua pukea. Hän kirkuu ja potkii ja pyrkii kohti ovea, isä karjuu lasta pysähtymään ja nappaa häntä kiinni kädestä, äiti keskittyy tukevammin lukemaan äärimmäisen tärkeäksi muuttunutta uutista kesän uusista bikineistä. Kaikki ovat puolustautumiskannalla ja voimakkaan stressireaktion vallassa. Isä taistelee, lapsi taistelee ja koittaa paeta ja äiti jähmettyy ja teeskentelee kuollutta.

Muistan oikein hyvin tuollaisia ja kamalampiakin tilanteita ajalta, jolloin omat lapseni olivat vielä nuorempia. Kaikki taistelivat eikä kellään ollut minkäänlaista kasvatuksellista saati sitten ohjaavaa otetta. Ajattelin, ettei mistään tule mitään. Miten voisin ikinä auttaa lastani, kun en edes osannut auttaa itseäni muulla tavalla kuin häipymällä omiin sisäisiin maailmoihini tai mikä pahempaa jonkun toisen maailmoihin (bikini-, pörssi- ja sotauutisiin tai vaikka huikean mielenkiintoisiin horoskooppeihin paremman puutteessa).

Tuon kaltaiset tapahtumat olivat valtava energiasyöppö. Ne veivät valtavasti energiaa sekä keholta että aivoilta. Niiden myötä alkoi uupua ja käyttäytyä yhä rajatummin. Näki lisää riitaa ja taistelua. Saattoi tulla toivoton olo. Tiesin, että minun tulisi toimia toisin, mutta en osannut enkä jaksanut.

Kun hain apua, sain lisää stressiä siitä, että minua auttamaan tarkoitettu palvelurakenne näki tilanteen aivan eri tavalla kuin minä. Minulle oli aivan selvää, että lapsi oli neurokirjolla. Palvelurakenne taas oli sillä kannalla, että kyse oli tunne-elämän ja käytöksen ongelmista. Tuloksena oli lisää uuvuttavaa epämukavuutta ja sen lisäksi toimimatonta apua.

Jossain vaiheessa aloin kyllästyä (ja kauhistua, kun selvisi, mitä toimimattomat palvelut olivat yhteiskunnalle maksaneet). Päätin uskoa itseäni ja luoda omat metodini, jotka perustuisivat stressinhallinnan opettelulle. Tulisimme opettelemaan yhdessä, hissuksiin, kompuroiden ja taas ylös nousten.

Ensin tarvitsin tietoa ja ymmärrystä. Luin valtavan määrän neuropsykiatriaa käsittelevää kirjallisuutta, katsoin videoita. Kirjolaisten itsensä kirjoittamat elämäkerrat olivat valaisevimpia.

Vähitellen aloin tajuta itsekin olevani neurokirjolla. Se selitti paljon elämänhistoriastani ja auttoi minua katsomaan itseäni armollisemmin. Minä ja lapsemme kamppailimme meille hyvin sopimattomassa maailmassa. Tajusin tien vaikeuden. Se sai minut hyvin hiljaiseksi.

Oivallus sai minut katsomaan lastani ja itseäni toisin. Lapsi ei ollut uhmakas, ei käytöshäiriöinen, ei edes tunnehäiriöinen. Minä en ollut mikään homssantuu ja taivaanrannan maalari, vaan me olimme molemmat neurokirjolaisia, jotka olivat jumittautuneet stressireaktioihinsa ja alkaneet kuvitella olevansa yhtä niiden kanssa.

Näin yhteinen matkamme alkoi suuntautua aivoihin, hormoneihin, stressinsäätelyjärjestelmiin, hermoratoihin, neurotieteisiin (olen melko perinpohjainen tyyppi).

Nyt, kun lapseni ovat nuoria aikuisia, olen kiitollinen tuosta yhteisestä tiestä. Se on antanut minulle aivan erityisiä kokemuksia ja paljon arvokkaita oivalluksia. Tärkeimmäksi osoittautui oikeinnäkeminen. Siinä auttoi oikeanlainen tieto. Sen avulla pystyin näkemään, keitä lapseni oikein ovat ja mikä on pelkkää biologista stressireaktiota. Opettelin sammuttamaan ja ohjaamaan sitä. En sano onnistuneeni siinä täydellisesti, mutta jotain on kuitenkin mennyt oikein ja se riittää.

Aivot ja kyvykkyytemme kehittyvät koko elämän ajan. Mieli, joka on alati liikkeessä, etsii uusia tapoja selvitä. Se on biologiamme pohjavirta. Ei tarvitse olla osaava, tarvitsee olla opetteleva.

Meri Lähteenoksa