Neuropsykiatriset vaikeudet aiheuttavat lapsille oppimisen haasteita hahmotushäiriöiden, keskittymättömyyden sekä sosiaalisten taitojen kypsymättömyyden  kautta.

Aikuisen on hyvä pohtia, minkälaisena peilinä itse kukin haluaa toimia, koska metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Tällä tarkoitan aikuisen vastinetta lapsen käytökseen, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä toimintatapa vie tilannetta hyvään suuntaa, mikä taasen lisää problematiikkaa.

Tavoitteenani on ollut tunnistaa lapsen mahdollisen häiriökäyttäytymisen takaa hänen hätänsä, huolensa ja tiedostamaton avunpyyntönsä. Kun vastaamme lapsen pyyntöön ilman arvostelua ja arvottamista, haasteen kanssa kasvava lapsi saa tarvitsemansa avun.

Olen valinnut positiivisuuden peilin, jotta voin tukea lapsen itsetuntoa ja minäkuvaa. Näkemällä hyvää haasteiden keskellä pystymme ylläpitämään lapsen ja nuoren tarvitsemaa toivoa, kaiken kasvun ja kehityksen perusedellytystä.

 

Mitä opetamme ja miksi opetamme?

Koin haasteelliseksi noudattaa yleistä opetussuunnitelmaa luokkani oppilaiden kanssa, henkilökohtaisesta opetuksen järjestämistä koskevasta suunnitelmasta (HOJKS) huolimatta.

Mielestäni on tärkeää seurata ja kulkea oppilaan omien kykyjen mukaista polkua myöten. Muistan erään ekaluokkalaisen pojan, joka jäi hiekkalaatikolle leikkimään välitunnin päättyä. Siinä vaiheessa en vielä osannut tai uskaltanut kyseenalaistaa koululaitoksen käytänteitä. Tästä johtuen minä tai avustaja haimme pojan luokkaan ja yritimme sitkeästi tehdä hänestä ”kunnon” koululaista siinä kuitenkaan heti niillä konsteilla ja keinoilla onnistumatta.

Nepsylasten kohdalla sekä vanhemmille että lasten kanssa työskenteleville asiantuntijoille on haasteellista luopua omista odotuksistaan sitä kohtaan, millainen lapsen pitäisi olla tai miten hänen tulisi opinnoissaan edetä. Opetuksen sisältöjä olisi hyvä pohtia laajemminkin, mikä on oikeasti tärkeää elämässä selviytymisen kannalta. Se, että osaa kertotaulun ulkoa vai se, että tuntee kuuluvansa porukkaa, ihan yhteiskunnallisella tasolla asti?

 

Tasavertainen, kunnioittava kohtaaminen

Kaikkein eniten olen pohtinut sitä tapaa, millä opettajat/avustajat kohtaavat oppilaansa. Oppilaani ovat olleet viehättäviä, avoimia, monella tapaa taitavia ja äärettömän herkkiä. Olen pyrkinyt kohtaamaan jokaisen omana arvokkaana itsenään. Jos olen onnistunut tekemään tuon ensikohtaamisesta lähtien, on meidän välillemme syntynyt hyvin luonnollinen luottamussuhde. Tätä suhdetta on kyllä sitten koeteltu monin tavoin matkan varrella.

Aikuiselle ei ole aina helppoa muistaa, että nepsylasten ulospäin näkyvät oireet eivät ole ilkeyttä ja tahallista häirintää. Ristiriitatilanteiden jälkeen olen kokenut, että minun on välttämätöntä tuoda esille monin eri tavoin, että hyväksyn lapsen, vaikkei hänen käytöksensä aina ole ympäristön odotusten mukaista.

Osoittamalla arvostusta ja kunnioitusta ja aitoa iloa siitä, että saan työskennellä hänen kanssaan, autan lasta rakentamaan positiivista minä-kuvaa. Liian usein nepsylapset saavat jatkuvasti kuulla kieltoja ja käskyjä sekä vaatimuksia muuttaa käytöstään. Olisi hyvä miettiä, miten aikuinen voisi tukea sitä hyvää ja positiivista mitä jokaisesta kuitenkin löytyy. Vahvuudet ja voimavarat on hyvä nostaa esille ja auttaa lasta tunnistamaan niitä itsessään.

Muistan kun ekaluokkalainen oppilaani tuli päivän myötä aina vain kiukkuisemmaksi. Onnekseni huomasin lopulta kysyä, mikä aiheuttaa tuota kiukkua. Poika puuskahti, etten ollut kehunut häntä sinä päivänä hänen mielestään riittävästi, kehuminen kun tuntuu hänestä niin hyvältä. Tämä muisto kertoo minulle paljon siitä, mitä positiivinen palaute voi saada aikaan. Positiivisen palautteen täytyy kuitenkin olla totta ja perustua lapsen omaan toimintaan.

Nepsy-lapset ovat äärimmäisen herkkiä ja he havainnoivat kaikkea ympärillään tapahtuvaa vaistonvaraisesti. He seuraavat ja rekisteröivät kaiken ympärillään tapahtuvan. Kaikki se, mitä me aikuiset teemme auttaaksemme lasta, voikin olla lapsen näkökulmasta katsoen aikuisten halua tai vaatimusta muuttaa lasta jollakin tavoin. Tämä aiheuttaa todennäköisesti lapsessa tunteen siitä, että hän on epäkelpo tai epäsopiva. Miten voisimme osoittaa lapsille heidän erityispiirteistään huolimatta, että rakastamme ja arvostamme heitä juuri sellaisina kuin he ovat?

 

Inkluusio ei toteudu ilman tukea

Parhaiten nepsylasten koulunkäyntiä ja oppimista pystytään tukemaan minun kokemukseni mukaan riittävän pienissä ryhmissä ja riittävällä aikuismäärällä varustetuissa luokissa. Yksilölliset ratkaisut ja joustavuus ryhmäkoossa sekä mahdollisuus ryhmien uudelleen järjestelyyn pitäisivät olla todellinen vaihtoehto. Joskus 10 oppilaan ryhmä toimii oikein hyvin, joskus taas kaksi yhdessä opiskelevaa oppilasta eivät voi olla samassa tilassa yhtäaikaisesti.

Lisääntyvissä määrin on myös menty suuntaan, jolloin pienet erityisryhmät on lakkautettu ja ns. erityisoppilaat on siirretty opiskelemaan yleisopetuksen ryhmiin. Ymmärrän hyvin vallitsevan ajatuksen, inkluusion takana vaikuttavien eettisten arvojen merkityksen ja olen siitä samaa mieltä. Kaikilla pitäisi olla oikeus opiskella lähikoulussaan, tutussa ja turvallisessa ympäristössä.

Mutta jos tukitoimet ovat riittämättömät, inkluusio ei toteudu ja erityistä tukea tarvitsevat oppijat ovat vaarassa syrjäytyä. Ryhmäkokojen kasvaminen on heikentänyt todellisen inkluusion toteutumista.

Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen lisäävät kaikkien koulussa työskentelevien viihtyvyyttä. Erityisryhmien oppilaiden pitää saada tuntea olevansa koulun täysvaltaisia jäseniä. Tämän kaiken tulisi kuitenkin tapahtua oppilaiden tarpeista käsin. Näin pääsemme parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen oppilaan, lapsen kannalta katsoen.

Erityisluokassa toimiessani olen aktiivisesti hakenut mahdollisuutta työskennellä yleisopetuksen ryhmien kanssa. Se on ollut kaikille osapuolille hyväksi. Erityisryhmäni oppilaat ovat saaneet harjoitella turvallisesti isommassa joukossa toimista. Yleisopetuksen oppilaat ovat hyötyneet erilaista ryhmittelyistä ja olen voinut olla heille ja heidän opettajilleen avuksi, kun oppilaan oppimisessa on ollut haasteita. 

Ehkäpä kysymys on laajemmasta yhteiskunnallisesta tasosta hyväksyä erilaisuutta ja yksilöllisiä ominaisuuksia sosiaalisissa kuvioissamme. Maailmamme olisi tylsempi, jos meillä ei olisi nepsylasten herkkyydellä ja ominaisuuksilla varustettuja kanssakulkijoita. Jospa voisimmekin tuntea kiitollisuutta näitä herkkiä lapsia kohtaan siitä, että he toimivat opettajinanne ja opastajinamme ihmisyyden ihmeellisillä poluilla.

Toimintaterapeutti, sosionomi/amk ja työnohjaaja/STOry Eeva Ruuska

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *