Olen lapsesta asti uskonut, että olen jotenkin viallinen. Tuntui, että minussa oli jatkuvasti jotain ”korjaamista”. Siis aivan koko ajan. En kuunnellut oikein, en ymmärtänyt oikein, en toiminut oikein. Jatkuvasti tuntui, että aikuiset mun ympärillä turhautui yrittämiseen mun kanssa, enkä silti osannut. Koin itseni äärimmäisen tyhmäksi, kirotuksi ja opin jo varhain häpeämään itseäni.
Lapsuus, erityisesti peruskoulu, muistuttaa mua paljon siitä, kuinka epäonnistunut ja osaamaton olen ollut. Usein en uskaltanut kysyä opettajalta uudestaan, koska en lähes ikinä ymmärtänyt ekalla kerralla tämän neuvoja. Tai sitten yksinkertaisesti kuulin tai sisäistin asian tai tehtävänannon väärin. Opettajat usein kokivat, että minua ei kiinnostanut, tai etten taaskaan kuunnellut. Mä en vain rekisteröinyt monia asioita, vaikka saatoin lukea lähteen useita kertoja. Jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla otin selviytymyskeinoksi sen, että pidin koulua ja kotia mahdollisimman erillään toisistaan. Yritin kaikkeni, jotta mahdollisimman harva aikuinen tietäisi, kuinka huono olen oppimaan. Halusin jo varhain suojella itseäni, sillä olin äärimmäisen herkkä tyttö, jota pienikin ”arvostelu” romutti.
Lapsuuden leima, aikuisten silmissä tyhmä ja laiska lapsi
Tyttöjen ADHD huomataan harvemmin kuin poikien eikä sitä tunnisteta koulussa. Olin impulssiivinen enkä osannut käsitellä tunteitani ollenkaan. Useimmiten vietin myös aikaani poikien kanssa ja olin se, joka usein oli väärässä paikassa väärään aikaan. Tästä huolimatta, käytöstäni tai oireiluani ei tunnistettu ADHD:ksi silloin kuin se olisi ollut tärkeintä minulle, lapsena. Koen että, jouduin selviytymään ymmärtämättä mistä käytökseni ja ajatukseni johtuvat. Jouduin selviytymään ajatellen koko lapsuuteni olevani laiska ja tyhmä ja mikä pahinta, aistin, että myös aikuiset ajattelivat niin.
Onnekseni sain viime vuonna 31- vuotiaana diagnoosin. Lääkärin mukaan minulle erityisen hankalaksi elämän teki diagnoosin saamattomuuden lisäksi vaativa ja hankala kasvuympäristöni sekä kahden kulttuurin välissä eläminen, erityisesti niiden poiketessa niin vahvasti toisistaan. Olen oppinut selviytymään arjessa keinoilla, jotka ovat saattaneet olla haitallisia kaltaiselleni lapselle/nuorelle, joka painii tarkkaavaisuuden ja neuropsykiatristen haasteiden kanssa.
Yritin parhaani, mutta turhaan
Olen lääkärin kanssa samaa mieltä. Koin jatkuvaa ahdistusta ja sisäistä paniikkia, häpeää siitä etten pystynyt täyttämään odotuksia ja käyttäytymään tavalla, jota odotettiin perinteiseltä tytöltä yhteisöissäni. Kävin lapsena koulun lisäksi yksityistä uskontokoulua, jossa ADHD tai ADD eivät ole siihen aikaan olleet edes olemassa, vaan oireet tulkittiin epäsoveliaana ja epäkunnioittavana käytöksenä. Tästä minulle tuli hyvin paljon ongelmia ja hankaluuksia aina varhaisaikuisuuten asti. En ikinä oppinut käyttäytymään tavalla, jota minulta odotettiin. Eniten minua pikkutyttönä satuttivat ne hetket, joina yritin parhaani, mutta turhaan. Silloin aika usein uskoin, että minussa on jotain vikaa.
Tiedän, että aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö ADHD ei katso sukupuolta, mutta ympäröivä yhteiskunta valitettavasti katsoo, vielä tänäkin päivänä. Tiedän, miltä tuntuu kasvaa ajatellen itsessään olevan vikaa. Se tekee hallaa minäkuvalle ja pahimmillaan saa nuoren hukkaamaan itsensä. Minä oireilin tästä hyvin pitkään monella eri tavalla, myös häiriökäyttäytymisellä. Tytöillä ja naisilla on hyvin paljon odotuksia ja käyttäytymismalleja siitä, kuinka heidän kuuluisi olla. Tämä ajatusmalli on estänyt minua saamasta oikeanlaista diagnoosia, vaikka yli puolet ympärilläni olevistani sukulaispojista ja ystävistä saivat ADD-diagnoosin jo ala-asteella.
Elämäni ADHD-diagnoosin jälkeen helpottui siinä mielessä, että ymmärrän itseäni paremmin. Kesti kuitenkin kauan ennen diagnoosin saamista, että ymmärsin olevani erilainen ja alistuin tekemään asiat moninkertaisesti ja vaikeamman kautta kuin muut. Syytin itseäni pitkään kyvyttömyydestäni oppia mitään ja jättää kaikki kesken. Olen oppinut olemaan itselleni armollisempi ja löytämään erilaisia toimintamalleja, jotka tukevat tapaani oppia ja sisäistää asioita. Ennen kaikkea opin ymmärtämään, että se ei tarkoita minun olevan huonompi tai tyhmempi kuin kukaan muu. Kaikesta huolimatta olen voinut saavuttaa elämässäni lähes kaikki asiat, jotka olen halunnut, olen terve ja teen työtä heikompien puolesta. Heidän, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Tyttöjen on kuitenkin saatava neuropsykiatrisiin haasteisiin liittyvät diagnoosit ajoissa sekä tukea niihin liittyviin oireisiin ja hämmennykseen. Ei ole oikein antaa lapsen selviytyä ja jättää tätä yksin tunteiden kanssa, jotka rikkovat häntä sisältä päin vain siksi, että on tyttö.
Ujuni Ahmed
Tärkeää asiaa, päällimmäisenä jäi mieleen häpeä. Pohdin koululuokkien resurssipulaa, pienrymien resurssipulaa. Positiivista kemuksetani koulupyskologin tärkeydestä sekä yhteistyöstä kuraattorin kanssa.