Tyttö pojille tehtyjen diagnostisten kriteerien varjossa

22.11.2020 | Asiantuntija-artikkelit | 0 Kommenttia

Istuin kuudennella luokalla englannin tunnilla. Aina ennen olin viitannut jatkuvasti, mutta nyt halusin vain kadota.  Kuvittelin kuinka katoaisin takarivissä olevan tuolini sisään. Imeytyisin ohueen puiseen tuoliin. Silloin kukaan ei näkisi tai kuulisi minua. Olin väsynyt, mutta mietin etten varmaan taaskaan saisi unta illalla.

Vihdoin koulun kello soi ja välitunti alkoi. Menin omaan piilooni: kiven taakse pellon ja metsän väliin. Muiden lasten ainut leikki tuntui olevan jonkun kiusaaminen, enkä halunnut osallistua kiusaamiseen. Maailman vääryydet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Miksi pitää olla sotia, nälkää tai koulukiusaamista? Koulun pihan hälinä häiritsi. Voisi luulla, että silloin vielä diagnosoimattoman ADHD:n takia olisin kaikki välitunnit juossut seinillä koska tunneilla piti pysyä paikallaan. Ei se aina ollut minulla niin. Muistan kyllä sen väsymyksen ja kuormituksen. Halusin kotiin. Muut menivät koulun jälkeen kavereille. Minä en jaksanut enää olla sosiaalinen.

Yläasteella löysin kolme läheistä ystävää, jotka ovat ihania ja joiden kanssa tulin toimeen hyvin. He olivat tunnollisia ja pärjäsivät koulussa erinomaisesti. Niin pärjäsin minäkin, mutta myöhästyin koulusta, kirjat olivat hukassa ja läksyt tekemättä. Kysyin joka tunnin jälkeen ystäviltäni, mikä tunti on seuraavaksi, sillä lukujärjestys ei millään jäänyt päähäni. Olin aktiivinen tunneilla. Viittasin, kyselin ja haastoin opettajia, kuitenkin hyväksyttävällä tavalla. Olin iloinen ja nauravainen. Kun kävelin bussipysäkiltä kotiin tai olin yksin kotona, tein ”tanssiliikkeitä” ja kiljahtelin. Kun minua hävetti, olin innoissani tai mieltäni vallitsi jokin muu voimakas tunne, kehoni teki hassuja liikkeitä. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mistä nämä johtuivat. Olin suuri One Direction -bändin fani ja yritin olla myös vitsikäs.

Kuitenkin monen teinin tavoin olin vaikeuksissa. Vihasin itseäni ja olemassaoloani. ”Me kaikki kuollaan” kuului suustani usein. Maailman vääryydet tuntuivat vielä voimakkaammin ylitsepääsemättömiltä. Mietin paljon syvällisiä kysymyksiä mielessäni. Maailma on niin paha paikka vaikka, mutta miksi? Mietin onko kuolema vaihtoehto. Mitä jos joudunkin kuoleman jälkeen jonkinlaiseen helvettiin tai taivaaseen? En halunnut jatkaa Katariinana olemista edes taivaassa, vaan halusin kaiken loppuvan. En pitänyt siitä miltä näytin ja suhteeni ruokaan muuttui. Ulospäin kukaan ei olisi voinut huomata, että minulla oli vaikeaa. Perhe piti minut pinnalla, sillä en halunnut heidän kärsivän. Asiat olivat minulle nepsynä monella tavalla vaikeita, enkä tiennyt miksi.

Löysin netistä vaikuttamiseen liittyvän kurssin. Hain ja pääsin mukaan. Hain myös lasten ja nuorten vaikuttajaryhmiin ja pääsin mukaan niihinkin. Minulla alkoi pikku hiljaa mennä paremmin, kun löysin itsevarmuutta ja tajusin, että asioihin voi vaikuttaa. Kävin paljon puhumassa tyttöjen oikeuksista, tasa-arvosta, nuorten huolista ja ilmastonmuutoksesta. Valtasin pääministerin paikan päiväksi 16-vuotiaana ja sain stipendin opiskelemaan kansainväliseen lukioon Costa Ricaan. Tulevaisuus näytti lupaavalta, olin innoissani ja onnellinen.

Lukion ensimmäisen vuoden viimeisellä viikolla kehoni alkoi nykiä. Ensin olkapäät nousivat hallitsemattomasti ja keho alkoi pian kouristaa. Tuntemattomat, pelottavat liikkeet suurenivat ja vaihtuivat. Nyin alle viikossa niin paljon, että menin päivystykseen. Psykiatri kyseli kaikkea Syyrian tilanteesta ilmastonmuutokseen ja totesi minun kärsivän vain maailmantuskasta. Olin helpottunut, koska minulle vakuuteltiin tic-oireiden menevän ohi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Lentoliput Costa Ricaan jouduttiin peruuttamaan.

Koko kesän ja alkusyksyn odotin tic-oireiden loppua ja jouduin pettymään joka päivä. Pelkäsin kaikkea. Uutisten katsominen ja koulunkäyntikin oli aivan liian pelottavaa. Vietin päiväni katsomalla tilannekomedioita ja lukemalla lastenkirjoja. Itsenäistyminen otti takapakkia kun suunnitelmat yksin maailmalle matkustamisesta muuttuivat ja olinkin pelokas ja äidin kainalossa lepäävä 17-vuotias.

Olin sätkivä, surullinen, pelokas ja väsynyt. Todella väsynyt. Äiti jaksoi onneksi raahata minut välillä ulos, vaikka lyyhistyin vähän väliä tielle. En tiedä oliko se tic vai olinko vain niin väsynyt, etteivät jalat kantaneet. Osastojakso, jutteleminen, perheen saama tuki ja lääkemuutokset paransivat tilannetta.

Nyt käyn lukiota neljättä vuotta, teen sisältöä Youtubeen, TikTokiin ja Instagramiin. Olen saanut diagnoosit ADHD:sta ja Touretten syndroomasta. Apua saan erilaisista terapioista. Käteni ja jalkani eivät aina toimi toiminnallisten oireiden/konversio-oireiden takia. Asun tehostetun tuen asumisyksikössä ja minulla on ihania ystäviä.

Käsitykseni mukaan tyttöjen nepsy-piirteet huomataan paljon poikia myöhemmin ja usein vasta kun tyttö alkaa oirehtia psyykkisesti. Tytöt oireilevat usein eritavoin kuin pojat. Saavat pinnisteltyä koulussa ja oireilevat enemmän kotona. Diagnostiset kriteerit ovat kuitenkin tehty poikien mukaan, joka johtaa siihen, että tytöt eivät saa apua ajoissa. Kun tyttö pärjää koulussa, eikä häiriköi muita liikaa ”on kaikki hyvin”.

Katariina Räikkönen

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *