Ennen etäkoulun alkamista toimin jo koululaisten apuna.
Toimin samassa työssä edelleen. Minua ei ole lomautettu. Olen onnekas. Minulla on velvoitetyö koulutukseni vuoksi. Tai sen ansiosta.
Samalla olen erityisten äiti.
Etäkoulua ja erityisiä tarpeita
Kun etäkoulu alkoi, pinnalle nousivat oman peruskoululaiseni suuret haasteet hahmottamisessa, keskittymisessä, toiminnanohjauksessa jne. No te tiedätte nämä. Tiedätte myös nämä: Mistä löytyy tehtävät? Mitä on milloinkin? Monelta pitäisi tehdä mitäkin?
Minulla on omistuksessani myös ammattiopinnoissa kamppaileva samanmoinen, laajoilla oppimisvaikeuksilla varustettu poika. Hän, joka ahdistuu koronasta ja kaikesta maailmassa. Parisuhdekin kariutui. Onhan sydänsuruja kaikilla, mutta ahdistushäiriöisellä nekin kasvavat muita suuremmiksi. Jo silloin, kun valmistuin äidiksi, päätin, että kohtaan lasteni surut heidän rinnallaan. En yläpuolelta. Olisihan tässäkin helppo sanoa, että ”junia menee ja tulee”. Mutta ei. Meillä saa itkeä äidin kainalossa ja niistää mutsin kupeeseen. Se alkaa jossain vaiheessa kuitenkin jo naurattaa. Meillä jutellaan siitä, mitä voi oppia ja missä asioissa sen toisen osapuolen olisi ollut hyvä toimia toisin. Että tämä minun oma kultakimpaleeni osaisi arvostaa itseään ja vaatia hyvää kohtelua parisuhteissaan. Kaikissa ihmissuhteissaan. Että hän osaisi arvostaa toista ihmistä uniikkina ja tärkeänä yksilönä.
Vanhin erityinen joutuu omassa elämässään karanteeniin. Ruokaa kuljetetaan ja ikkunan takaa vilkutetaan. Sydän syrjällään. Voi kunpa tuo riskiryhmäläinen säästyisi. Keuhkot on olleet aina niin huonot. Voi mikä huoli.
Rakennetta ja rakkautta
Päivä alkaa kellonsoitolla, kuten se on alkanut ennenkin. Avaan silmäni ja kävelen kahvinkeittimelle. Tervehdin tuota elämän eliksiirin tarjoajaa suurella kiitollisuudella.
Avaan tietokoneen ja etäyhteydet. Avaan jo valmiiksi myös työpuhelimen, jotta se ennättää ladata itseensä kaikki illan ja yön aikana tulleet piippaukset eri keskusteluryhmistä, joissa minun työni kohteet sijaitsevat. Ne oppilaat.
Etsin oman lapseni koulutehtävät ja kirjaan ne ylös. Kahlaan Classroomin ja Wilman. Tarkistan viestit sen varalta, että jotain erityistäkin on tarjolla. Kirjaan ylös edellispäivänä unohtuneet.
Samalla katson työsähköpostini ja tarkistan Wilman työpuolelta. Vastaan opettajille. Kerron, että tänäänkin tuen kaikin voimin. Sovin palaverit ja meetit sekä teamsit. Tarkistan kalenterin, että kaikki merkinnät on paikallaan.
Samalla hörpin kahvia. Mahassa kouraisee.
Saako oma lapsi tehtyä päivän työnsä?
Saanko kiinni ne, jotka ovat putoamassa? Miten nostan heidät, jotka jo putosivat?
Miten tuen väsynyttä äitiä puhelimitse? Miten tyynnytän sen hermostuneen isän, joka tukee lapsiaan ja pyörittää yritystään kotonaan? Uskallanko tehdä kotikäynnin? Ollaanko siellä terveinä? Onko tänään se päivä, kun saan työstäni palkaksi koronan?
Pitäisi pohtia, että mikä olisi paras työpiste, jotta koulu tuntuisi enemmän koululta.
Ettei omasta huoneesta tulisi kuukausien kuluessa lapselle lintuhäkki, jonka sisällä ei näy kuin yksinäisyyttä ja pakertamista. Ei, ei se onnistu niin hyvin etäältä.
Erityisen erityistarpeet
Eilen jouduin vastaamaan oman lapsen tekemättömistä tehtävistä. Kirjoittamaan ymmärryksen anelua opettajille, työkavereille. Kertaamaan erityisen erityistarpeet. Ja sen, että teen parhaani. Lapsikin tekee. Ei yksin parempaan pysty. Ei pystynyt koulussakaan aina yksin tekemään.
Ja nyt uupuu, kun luokan yhteishenki ja eteenpäin vievä voima on poissa. Kun ei voi katsoa naapuripulpetista, että missä ollaan menossa, kun äkisti aivot onkin yhyttäneet ikkunasta näkyvän oksan, joka heijaa itseään kauniisti tuulessa. Vihreiden sävyjen ollen kevään kirkkaat. Aurinko on maalannut oksaan kauniita valopisteitä… Tiedättehän tämän. Siitä ei ole kukaan havahduttamassa. Ei ole edes välitunnille ryntäämistä ja välitunnin päättymisen merkiksi pirahtavaa kelloa, seuraavaan luokkaan lapsimassana kulkevien jonoa.
Ei ole naurua ja tönimistä. Ei härnäämistä ja mielenpahoittamista. On vain hiljaista ja tehtävälista, kirjat ja vihkot ja tietokone. Kynä ehkä on tallessa. Kumin korvaa sormenpää.
Ope on sanonut, että aina voi soittaa, jos ei ymmärrä. Entä jos ei ymmärrä missään vaiheessa? On niin paljon maailmassa asioita, joita ei ymmärrä. Ei opettajaa koko ajan kehtaa häiritä. Jos se luulee, etten osaa. Eikä kyse ole siitä. En vain muista… jne. Tiedättehän tämänkin.
Katson päivän ohjelmaa muiden perheiden oppilaiden osalta. Huomaan tekemättömät tehtävät. Muistan toissapäivänä kuullut nelosvaroitukset. Katselen tehtävämääriä ja niiden ohjeita. Palautettu tai puuttuu. Siinäpä lista.
Miten noista kukaan selviytyy?
Selviytyy valtaosa, mutta eivät he, jotka tarvitsevat selkokieliset ohjeet, mutta ei liian selkoa. Ettei itsetunto romahda ja luulla vammaiseksi. Miten selitän nuorelle, joka haluaisi olla niin kuin muut? Jätti lääkkeet, ” kun ei kouluun tarvii mennä”. Ehkä mielessään toivoo, että lapsuuden näkymätön ystävä heilauttaisi taikasauvaa ja kaikki ongelmat katoaisivat.
Pinnistelevät ja pyristelevät. Juoksevat kilpaa hermostonsa kanssa. Ikuinen kujanjuoksu, jossa ei ole voittajaa.
Hörppään kahvia ja koitan olla positiivinen.
Herätän lapseni. Herätän toistuvasti, saman aamun aikana. ”Äiti, mä olen ihan poikki. Ihan kuin en ois nukkunut ollenkaan”. Voi kulta, äiti niin kovasti ymmärtää.
Hörppään kahvia ja täytän lapselle loput tehtävät. Teen aamupalan, tarjoilen lääkkeen. Samalla jo herätän muiden perheiden lapsia puhelimella. Kukaan ei vastaa. Kohta pomppaa Wilmaan viesti. ”Plingggg”, karjuu puhelin.
Kuka se oli? Oliko se minulle äitinä vai työntekijänä?
Herätän lasta. Omaa ja toisten. Joku niistä kohta nousee. Uskon niin.
Teen helpotettua tehtävänantoa, täytän kalenteria, joka itseasiassa oli jo täynnä. Unohdin yhden palsun. Huoh.
Kuuntelua ja tsemppaamista
Kello näyttää puoli yhdeksän. Soittelen vanhemmille: Mitä kuuluu? Onko lapsilla millainen fiilis?
Äiti siellä itkee. Ei kuulemma meinaa jaksaa. Kuuntelen ja tsemppaan.
Etteivät lapset perheessä luulisi, että nyt tuli se päivä, kun äiti ei enää jaksa. Ennen se on aina ollut vain sanoja. Entä jos se nyt on totta?
Tekisi kuulemma mieli kiroilla. Kannustan päräyttämään oikein isolla kirjaimella minulle, että jaksaa oman rumbansa.
Puhelun aikana on tullut neljään ryhmään yhteensä 56 viestiä. Luen ne ja osaan reagoin peukulla, toisiin: ”Soitan ihan kohta”.
Kerron lapselleni päivän ohjelman. Lääke alkoi toimia ja lapsi voi ottaa vastaan ohjeet. Jes.
Kerron, että äiti rakastaa yli maailman. Ja pyydän häntä yrittämään kovasti.
Lupaan, että saa soittaa, jos on hankalaa. Jos en ennätä vastata, niin minulle voi laittaa viestin.
Painan oven kiinni. Hörppään kahvia termosmukista.
Ulkona tuoksuu kevät. Se tulvii sieraimiini ja sekoittuu kahvin makuun. Ihana yhdistelmä!
Suuntaan kohti koulua, jotta ennätän neuvotella muutaman jutun, tehdä pari monistenippua, kysyä viimeisimmät käänteet. Tapaan työkavereita. Niitä harvoja, jotka tulevat paikan päälle. Koulun käytävät kuiskivat aavemaisina. Löytötavaralaatikko on kellahtanut kumoon, täytteensä levittäen.
Menen sen äidin kotiin, joka aiemmin itki voimattomuuttaan. Tilanne on jo rauhtoittunut. Kehun ja tsemppaan tätä raudasta valmistettua supermutsia. Tiedän missä tuo vahva nainen on keitetty. Tiedän niin syvästi, että meinaan itsekin hukkua tuohon ymmärrykseni määrään.
Mutta pysyn vierellä reippaana, ammatillisena. Kannustan ajattelemaan sitä upeaa palkkiota, että kohta alkaa kesäloma. Äiti katsoo minua vakavana. Ei tainnut lohduttaa nämä sanat. Koitan äkkiä paikata sanomaani. Koitan kertoa, että lapsille voi olla iso helpotus, kun etäkoulu päättyy ja alkaa loma niin ne eivät meinaakaan repiä kaiken aikaa toisiltaan päitä irti. Tai verhoja ikkunoista. Äitiä alkaa naurattaa. Jutellaan siitä, miten kivat ja ihanat lapset hänellä on. Koska ovathan he.
Tyhmä ja ihan paska
Ohjaan ja opastan oppilasta. Tsemppaan ja kehun. Koska lapsi on syytön tähän kaikkeen. Ei se voi mitään hermostolleen. Saati koronalle.
Moikkaan pikkusiskoa, joka haluaisi olla jo koululainen. Annan pikkuiselle prinsessalle paperia ja värikyniä. Pyydän käymään siihen minun viereeni piirtämään. Piirrän paperille kirjaimia ja kerron, että nämä on oikeita koululaisten tehtäviä. Pikkuisella ryhti nousee. Hän on nyt tärkeissä tehtävissä. Ei ole nyt aikaa yrittää repiä isoveljen koulukirjaa kateuden vuoksi. Ei nyt voi kiljua, kun saa olla hetken ihan oikeasti jo iso. Pikkuinen pottuvarvas kurkistaa sukkahousuun tulleesta reiästä. Pitkät kutrit ovat takaraivolta takussa ja tiara keikkuu pään päällä viivojen syntyessä.
Oppilas järjestää itselleen työpistettä, boksereissaan. Kirjat ja vihkot pinoon. Penaali siihen nätisti vierelle. Ja nyt päivävaatteet päälle, mars mars. ”Vai aiotko mennä ensi kerralla kouluunkin tuossa asussa?”
Tarkistamme päivän tehtävät vielä uudelleen, jottei oppilas unohtaisi mitään. Yksi tehtävä oli eilen unohtunut. Tsemppasin oppilasta kysymään omalta opelta viestillä, että tehtävä jäi ja mitäs nyt tehdään. Ope vastaa: ”Ei haittaa. Tee tänään reippaasti hommia. Sitten alkaa neljän päivän loma. Muista myös ulkoilla. T: Ope”
Sitten tulee oppilaalla itku. Hän ei osaa mitään. Hän on tyhmä ja ihan paska. Kirja lentää ja kourassa on kännykkäkin on joutamassa lentoradalle. Nappaan äkkiä kädestä hellästi kiinni. ”Hei, ei puhelimet osaa lentää…”, ja hymyilen kannustavasti. Olen opetellut miljoona eri ilmettä heitä varten, joilla korvat ummistuvat tunnekuohujen alkaessa.
Pikkusisko säikähtää ja toteaa, ettei haluakaan olla koululainen. Jättää tavarat niille sijoilleen ja juoksee leikkimään. Ei auta, vaikka ope sanoi ettei haittaa. ”Haittaahan se! Se haittaa, että ei osaa!” Otan kainaloon ja muistutan, ettei tämmöisiin ole ennenkään kaaduttu. Oppilas katsoo minuun ja toteaa, että: ”Totta, jatketaan.”
Tehdään vähän tehtäviä yhdessä. Muistutan, että äidiltä voi pyytää apua. Opelta voi pyytää neuvoja ja minullekin voi soittaa. Annan tarroja ja hakisin vaikka kuun taivaalta. Kannustan jaksamaan. Pinnistelemään. Olemaan reipas.
Sinne jää äiti ja oppilas, sekä pikkusisko vilkuttamaan ikkunaan.
Minä vilkutan takaisin, hymy kasvoillani.
Hyvä käynti.
Ihana perhe.
Kello on jo 12. Ja minun piti olla muualla
Kamala vessahätä. Ei auta.
Hörppään kahvia, ettei nälkä tuntuisi. Unohdin aamupalan aamulla. Onneksi tilanteen pelastaa välipalakeksi, joka jäi syksyllä työlaukkuun.
Huristan kohti seuraavaa kohdetta. Soitan. Palaveeraan etänä. Kysyn mielipidettä, otan kantaa ja pyydän kannanottoa. Ohjaan ja ohjeistan. Tätä jatkuu pitkälle iltapäivään. Perheet ja lapset vaihtuvat.
Oma lapsi ehkä selviytyy. Toinen selviää ahdistuskohtauksestaan ja kolmas ei toivottavasti saanut tartuntaa ja karanteeni on aiheeton.
Ai niin, isä joutui eilen sairaalaan jonkun sairaskohtauksen vuoksi. Onneksi on hyvässä hoidossa. Soitan sinne kohta. Ihan kohta. Lupaan sen mielessäni isälleni. Ja eniten itselleni.
Yksi iso oppilas ei ole viikkoihin vastannut opettajalle mitään. Ei, vaikka vanhempikin on seissyt puhelin ojossa oppilaan vieressä, että tämä edes kuuntelisi mitä opettajalla on asiaa.
Ei kiinnosta. Tämä kaikki on kuulemma ihan vitun paskaa. Ja kavereita on kamala ikävä. Pitäis päästä kouluun. Ei kotona voi oppia mitään. Vittu. Ihan sama.
Vanhempi on ihan poikki. On ollut jo 12 vuotta. Siitä asti, kun lapsi syntyi ja joutui keskoskaappiin. Siitä alkoi se huoli. Se ei lopu koskaan. Lupaan ottaa asian tarkasteluun. Ja juu, lupaan toimia nopeasti.
Ei hätää. Kyllä tästä selvitään.
Kello on kai kolme. Ja neljä. Ja viisi. Vähän ylikin. Päivätyö päättyy.
En jaksa enää mitään.
Kaupassa pitää käydä ennen vappua.
Niin ja siivous. Se koti on kääntöpaikka. Pyykkivuori.
Pitäisiköhän jo ostaa kertakäyttöastiat. Ei tämä pysy hallussa. Ajelen kotipihaan.
Ja aloitan oman lapsen kanssa etäkoulupäivän tehtävien tarkastamisen. (”Voi Jumank….. vain tämä on tehty koko päivän aikana, aivoissani kiehahtaa. Työnnän ajatuksen pois, koska tiedän mitä se on lapseltani vaatinut.) Muutaman oli tehnyt ihan hyvin. Lopuista kirjoitetaan taas opettajille, että palataanpa ensi viikolla. Suljemme koneet. Koululaisen ja äidin.
Halaamme ja toteamme, että hyvin selvittiin.
Kutitan kainalosta ja kerron, että äiti rakastaa. Ihan kamalasti.
Ja on ylpeä lapsensa uurastuksesta.
Tsemppiä meille kaikille.
Kyllä me tästä selvitään.
0 kommenttia